Politiikan hiekkalaatikolla

Muistan vielä ajan, jolloin seurailin kuntapolitiikkaa lähinnä lehtien otsikoiden kautta ja täyttelin vaalikoneita äänestäjänä. Kaksi vuotta myöhemmin voin kertoa, että politiikka on erikoinen temmellyskenttä. Minulla tulee mieleen se leikkipuiston hiekkalaatikko, jossa useammat lapset yrittävät leikkiä yhtä aikaa. Muutamat leikkivät aivan sopuisasti, jakavat lelut ja rakentavat hiekkakakkuja. Sitten tulee se kiusanhenki, joka vie muilta tavarat käsistä. Yksi kiukuttelee hiekkalaatikon laidalla ja uhkaa kertoa äidille. Yksi on luikkinut jo kauan sitten karkuun ja seurailee aidanraosta. Sitten on vielä se, jolla on kengät väärinpäin jalassa ja joka haluaisi mukaan pelaamaan, mutta ei oikein ymmärrä sääntöjä.

Politiikka ja yhteisten asioiden hoitaminen paljastavat ihmisestä monenlaisia piirteitä. Se sopii erinomaisesti niille, jotka kaipaavat huomiota, valtaa ja nimikkeitä, mutta asiantuntemusta löytyy hyvin vähän. Kun omat ansiot eivät riitä, aina voi varastaa toiselta idean tai jopa kirjoitukset. Politiikassa kaivattaisiin enemmän niitä, jotka kykenevät leikkimään yhdessä siellä politiikan hiekkalaatikolla. Erityisen huonosti politiikka sopii sellaisille, jotka laskeskelevat pelkästään omia ääniään ja jotka tekevät mitä vain, jotta se kaduntallaaja äänestäisi seuraavissakin vaaleissa. 

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Monet saattavat ihmetellä, mitä nyt tapahtuu. Miksi ministerit vaihtuvat juuri kun opin muistamaan sen yhdenkin ministerin nimen? Ja ketä tässä pitäisi äänestää, jos haluaa että lentokoneet lentävät vielä ensi talvenakin ja ettei autoa haettaisi pihasta pois. Työpaikkakin olisi kiva pitää ja lihakeittoa syödä ainakin edes silloin tällöin. Pitääkö pihvejä ostaa varalta pakkaseen ja paistella niitä öisin, jolloin kukaan ei pääse syyttämään maapallon tuhoamisesta? Mites tuon koiran saa kasvissyöjäksi?

Olen vasta vähän aikaa sitten tullut mukaan politiikkaan, joten näen asiat usein vielä hiekkalaatikon ulkopuolelta. Hallituskauden jälkeen usein oppositiopuolueet nousevat valtaan. Jos esimerkiksi kokoomus on ollut hallituksessa, yleensä taloudenpito on tiukempaa, työllisyyttä ja yrittäjyyttä edistetään ja työttömiä patistetaan työnhakuun. Se ei miellytä kaikkia, koska ketään ei saa käskeä. Oppositio aloittaa jokaisen päivän möykkäämällä siitä, kuinka hallitus unohtaa pienituloiset. Hallitus vastaa, että ilman työtä kaikki olisivat tuella eläviä ja pienituloisia, paitsi että kuka ne tuet sitten maksaa? Keskustan avulla maaseutua herätellään henkiin ja puukauppaa edistetään, mistä vasemmistoryhmät hurjistuvat.

Tiukka talouskuri kismittää ja seuraavissa vaaleissa vallan kahvaan äänestetäänkin ahkerasti lupauksia tehneet demarit. Demarit nappaavat mukaansa sydänystävänsä vasemmistoliiton sekä jonkun kolmannen, jolle sopii kaikki. Seuraavan hallituskauden aikana ay-liikkeet pääsevät kaikkiin neuvottelupöytiin, pienyrittäjät katoavat yhteiskunnasta, maahanmuuttosäännöksiä löysätään ja verotusta kiristetään. Asuntotuki kulkeutuu pienituloisten vuokralaisten kautta vuokrayhtiö Kojamolle, joka saa 90 miljoonaa verovapaina osinkoina ay-liikkeille, jotka palauttavat sen vaalitukena SDP:lle. Perustulosta tehdään niin hyvä, ettei töihin kannata mennä. Loppukausi kuluu valittaessa siitä, miten se on niin epäreilua, kun työssäkäyvillä on enemmän rahaa kuin työttömillä.

Noh, neljän vuoden kuluttua vetovastuu taas vaihtuu. Talouskuri palautetaan ja nurina alkaa.

Oman arvioni mukaan meillä on todella lyhyt muisti. Otsikoista syntyvät mielikuvat jäävät elämään mieliimme, eikä kukaan tunnu muistavan muutaman vuoden takaisia asioita. Se ei ole mikään ihme, elämmehän informaatiotulvassa ja paljon asioita tapahtuu koko ajan. Minäkään en esimerkiksi muista viime vuosien euroviisuesiintyjiämme enkä ole enää varma siitäkään, miten Suomi sijoittui jääkiekon MM-kisoissa. Muistatko sinä? Ja näitä kuitenkin monet seuraavat, ehkä jopa tarkemmin kuin päivän politiikkaa.

Pari esimerkkiä: Hallituskaudella 2011 -2015 opetusministereinä toimivat SDP:n Jukka Gustafsson ja Krista Kiuru. Demariministerit leikkasivat koulutuksesta yli 800 miljoonaa (8,4 %), ja isompiinkin leikkaukseen oli valmiutta. Nämä ”saavutukset” ovat jostain syystä jääneet hieman vähemmälle huomiolle. Toisena esimerkkinä mieleeni on jäänyt aiemmin oikeusministerinämmekin toimineen RKP:n Anna-Maja Henrikssonin jättämä lakialoite, jossa ehdotettiin sukupuolen lisäämistä rangaistuksen koventamisperusteisiin. Ilmeisesti kysymys oli miessukupuolesta. Edellinen oikeusministerimme Jari Lindström kommentoi v. 2016, että vankeustuomioita tulee välttää, koska vankeusvuoden hinta on niin kova. Samalla logiikalla eihän meidän kannattaisi ylläpitää poliisiakaan, tai oikeuslaitosta!

Mitäs nyt? Kevät koittaa, vaalit tulevat ja menevät. Uusi eduskunta aloittaa työnsä ja mikään ei muutu. Vai muuttuuko? Monet pohtivat, äänestävätkö puoluetta vai ihmistä. Hyvä kysymys! Moni pelkää, että puolueen tiukka linja ja ryhmäkuri vaikuttavat liikaa hyvänkin edustajan mielipiteisiin. Varmasti niinkin, mutta kyllä asiantunteva ja toimelias henkilö osaa perustella asiat siten, että se naapurin Seppokin voi sen ymmärtää. Eikä siitä puolueesta ole paljoakaan apua, jos edustaja itse on asioista pihalla kuin lintulauta.

Sellaisen erikoisen ilmiön olen havainnut viime aikoina, että joillakin on syntynyt kova tarve kopioida toisten kirjoituksia ja julkaisuja. Toisaalta onhan se mukava huomata, että minunkin kotisivut ovat eräitä kiinnostaneet! Ja onhan se toki kätevää, että jos asiantuntijuus tai elämänkokemukset eivät tunnu itsellä riittävän, niin niitähän voi aina lainata kaverilta.

En koe olevani poliitikko, olen ennemminkin asioiden hoitaja. Ehkä olen ennemmin se hiekkalaatikon vieressä, kädet lanteilla seisova tapaus, joka vahtii, ettei kukaan vie leluja toisten kädestä. Tarvittaessa muistutan myös niistä pelisäännöistä.

Ja onneksi meillä on sääntökirja.