Vietin lapsuuteni lypsytilalla lehmien ja peltojen keskellä.
Rahaa oli todella vähän, ruokavalio koostui maatilalla kasvatetuista tuotteista
sekä maitoautolta haetusta Edam –pallojuustosta. Mutta toisaalta vanhempani
opettivat meille säästäväisyyttä. Olin ahkera ja positiivinen, ja opin
arvostamaan asioita, jotka olivat monille itsestäänselviä. Nämä opit ovat
kantaneet aikuisikään saakka.
Vanhempani tekivät elämäntyönsä maatalousyrittäjinä ja
pienviljelijöinä, ihan kuten heidänkin vanhempansa. Itselläni oli toisenlaiset suunnitelmat:
haaveilin yliopisto-opinnoista ja harrastuksista. Jo 6-vuotiaana Poliisi-TV oli
lempiohjelmani ja laadin pikkusisarelleni kaikenlaisia sopimusasiakirjoja ja
maksusuunnitelmia. Sisko ei alkavista juristinpiirteistäni pahemmin piitannut.
Eikä piitannut koululeikeistänikään, koska halusin aina olla se opettaja.
Sain elämäni ensimmäiset kaupasta ostetut kouluvaatteet 6.
luokalla, jääkaapista löytyi lähinnä tarjoustuotteita ja koulun
laskettelureissulle osallistuin farkuissa koska en omistanut ulkoiluvaatteita.
Mutta minäpä olen oppinut selviytymään ja pärjäämään itse. Yläaste-
ja lukioaikana minulla ei ollut ketään, keneltä olisin voinut kysyä neuvoa tai
saada apua opiskelussa. Kesätyörahoilla ostin koulutarvikkeita ja vaatteita. Yhdet
lukiokurssin kirjat maksoivat saman verran, kuin perheellämme oli kuukaudessa
ruokaan rahaa, mutta kirjoitin ylioppilaaksi. Niin teki siskokin.
Vaikka lähtökohdat olivat kaikkea muuta kuin kannustavat ja
helpot, olin päättänyt seurata sydäntäni ja unelmiani. Luin oikeustieteellisen valintakoekirjoja,
jotka oli ostettu sedältäni lainatuilla rahoilla. Ensimmäisestä opiskeluaikaisesta
kuukausipalkastani maksoin isälleni hammaslääkärikäynnin, johon hänellä itsellään
ei ollut koskaan varaa.
Nyt on minun vuoroni auttaa. En ole unohtanut juuriani.
Kaikilla nuorilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia
panostaa lukio-opintoihin: osa nuorista joutuu käymään koulun ohessa töissä. On
myös nuoria, joiden oppimista hidastaa sairaus. Kun jatko-opintopaikatkin ovat
yhä enemmän arvosanoihin pohjautuvia, lukioikäiselle on nyt kasautumassa
kovasti vastuuta. Syrjäytymisen ehkäisemisessä yksi tärkeimpiä asioita on varmistaa, että koulut eivät jäisi kesken vaan nuoret jatkaisivat opintojaan peruskoulun jälkeen. Jotta vähävaraisuus ei polveutuisi, maksuttomalla 2. asteen koulutuksella vahvistaisimme vähävaraisten perheiden nuorten asemaa.
Kansalaisaloite maksuttomasta 2. asteen koulutuksesta hylättiin.
Sivistysvaliokunta hylkäsi kansalaisaloitteen toisen
asteen koulutuksen maksuttomuudesta. Syynä oli tekninen muotoseikka:
valiokunnan mukaan aloite oli osoitettu osittain väärälle taholle, eli
eduskunnalle hallituksen sijaan. Väite tuntuu oudolta. Ensinnäkin asiaa
säätelevät lait, perustuslaki sekä kansalaisaloitelaki, sisältävät kummatkin
säännökset, joissa puhutaan aloitteen tekemisestä eduskunnalle. Kansalaisaloite voi sisältää joko lakiehdotuksen tai
ehdotuksen lainvalmisteluun ryhtymisestä, ja tässä tapauksessa kyse oli nimenomaan
jälkimmäisestä; ehdotuksesta lainvalmisteluun ryhtymisestä. Valiokunta olisi kenties
voinut myös omassa lausumassa velvoittaa valtioneuvostoa ryhtymään toimenpiteisiin
aloitteen sisällön mukaisesti.
Haluan kehittää kansalaisaloitejärjestelmää, jotta aloitteet eivät
enää kaatuisi muotoseikkoihin ja jotta ne saisivat sen arvon ja merkityksen,
mikä niille on tarkoitettukin: ne ovat väline kansalaisten äänen saamiseksi
kuuluviin. Voimassaolevan lain mukaan vireillä olevat kansalaisaloitteet raukeavat
eduskunnan vaihtuessa. Onko tämä järkevää, sillä kansalaisten kokemat epäkohdat
tai lainsäädännön muutostarpeet eivät poistu eduskunnan vaihtumisen myötä?
Lakien säätäminen vaatii erityistä asiantuntemusta ja vaativaa
valmistelutyötä, joten laintasoisen esityksen vaatiminen aloitteen tekijöiltä
on epärealistista. Ehkä lakiin on syytä kirjata, minkälaisia jatkotoimenpiteitä
aloitteilla voi saada aikaan.
”Kaatuu kuin kansalaisaloite”, siinäpä uusi sananparsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti