Politiikka on joukkuelaji, jossa katsojillakin on vastuu

Politiikka on kuin joukkuelaji, jossa katsojillakin on vastuu

Politiikka on kuin mikä tahansa joukkuelaji: vain muutamat mahtuvat kentälle yhtä aikaa pelaamaan, mutta katsomossa saattaa istua tuhansia lajista kiinnostuneita. Merkitystä on ensinnäkin sillä, miten pelaajat toimivat kentällä, mutta katsojienkaan roolia ei voi sivuuttaa. Mitä katsojat sallivat pelaajilta ja miten he itse käyttäytyvät katsomossa? Onko oikein huudella kentälle tai kirjoitella kasvottomasti somessa törkeyksiä? Missä menee asiallisen arvostelun ja keskustelun sekä asian vääristelyn ja solvaamisen raja?

Törkeyksiä huutelevilta katsojilta haluaisin kysyä, miksi ette itse ole pelaamassa, jos osaatte paremmin?

Voittavat joukkueet pelaavat saumattomasti yhtenäisenä joukkueena, mutta yksilöt tekevät maalit. Vaikka joukkueet pelaavat eri päätyihin ja maaleihin, sääntöjen on oltava kaikille samat. Onko oikein, että taitava joukkue joutuu taklailevan ja aggressiivisen pelaajan jyräämäksi, jonka tavoitteena tuntuu olevan vain yksilöiden vahingoittaminen?

Politiikassa ja työelämässä on paljon yhteistä, sillä molemmissa tuntuu unohtuneen arvot sekä perusmuotoisetkin käytöstavat. Sosiaalinen media mahdollistaa yksilöiden rajun arvostelun ilman totuuspohjaa ja ilman, että kirjoittajan tarvitsee kohdata kasvotusten ketään. Watsapp –viesteillä on helppoa lähettää tunnekuohuissa välitön negatiivinen palaute, joka ääneen sanottuna olisi kuulostanut törkeältä. Some ja sähköiset viestintäkanavat madaltavat kynnystä negatiiviseen kommunikointiin, epätosien väitteiden heittelyyn sekä alatyyliseen kirjoitteluun, mutta onko se hyväksyttävää? Eivätkö käytöstavat ja arvot päde Somessa?

Otappa ihan hetki ja mieti, millaisia arvoja Sinulla on. Missä menee politiikan käytöstapojen rajat? Missä ne rajat menevät työelämässäsi, kaveriporukassa tai vaikkapa perheessäsi? Onko oikein sallia politiikassa sellaista, mitä et voisi hyväksyä missään muualla elämän osa-alueella? Sallitko perheenjäseneesi kohdistettavan sellaista henkilökohtaista mollaamista, joka on somessa arkipäivää? Tai toisinpäin: mitä jos sinun lapsesi kuvailisi omaa vanhempaa samoilla sanoilla kuin vanhemmat kuvailevat poliitikkoja?

Entäpä esimiehesi: hyväksyisitkö sitä, jos esimiehesi uhkailisi ja painostaisi sinua saadakseen sinut toimimaan itselleen edullisella tavalla? Olisiko työpaikalle mukava mennä, jos työkaverisi halventaisivat sinua ja sitä pidettäisiin normaalina?

Entäpä kauanko pitäisit normaalina sitä, että ystäväsi kertoo sinulle päivästä toiseen valikoituja osatotuuksia ja itselleen edullisia asioita, joita joku voisi kutsua valehteluksi?

Miksi politiikassa eli yhteisistä rahoista päätettäessä sallitaan toimia tavalla, joka ei ole missään muualla hyväksyttävää? Miksi poliittisessa toiminnassa ei tarvitsisi noudattaa käytöstapoja eikä arvoja, olipa sitten kyse kenttäpelaajasta tai katsojasta?

Jokaisella on oikeus vaatia arvojensa mukaista kohtelua, jokaisella on oikeus asettaa rajat ja oikeus vaatia niiden noudattamista. Jokaisen on saatava sanoa se myös ääneen. Älkää syyttäkö heitä, jotka pitävät arvoistaan kiinni ja vaativat arvokasta käytöstä, vaan vaatikaa niiltä enemmän, jotka tahallaan rikkovat sääntöjä.

Ja te hiljaiset hyväksyjät, jotka ette tee mitään ettekä puutu havaitsemiinne epäkohtiin: Te mahdollistatte sääntöjen vastaisen toiminnan jatkumisen. Hiljainen hyväksyminen on yhtä vahingollista, kuin niiden tykkääjien ja peukuttajien tuki tällaisille säännöistä piittaamattomille häiriköille.

Politiikassa on helppoa luoda mielikuvia ja vääristää faktoja, jotta omat tavoitteet toteutuisivat. Sellaiselle ei pidä antaa tilaa. Luottamustoimia hoidetaan luottamuksella ja mikä voikaan heikentää luottamusta enempää kuin valehteleminen ja arvojen vastainen toiminta?

Politiikassa on aivan liikaa heitä, joiden pääasiallinen toimintatapa näyttää olevan vain toisten ihmisten tai mielipiteiden jatkuva negatiivinen arvostelu. Tällaiset riitapukarit eivät kykene tuomaan mitään uutta keskusteluun eivätkä he kykene tarjoamaan vaihtoehtoisia ratkaisumalleja haukkumiensa esitysten tilalle. Älkää hyvät ihmiset äänestäkö aggressiivisia räyhääjiä päätöksentekijöiksi, sillä yllättyisit jos tietäisit, miten vähän he saavat aikaan: haukkumalla muita ei saa ajettua tärkeitä yhteisiä asioita siellä, missä isolla porukalla päätetään asioista.

Lopuksi haluan muistuttaa, että Facebookilla on kasvot. Ja sydän. Sinulle saattaa olla helppoa kirjoittaa puolihuolimattomia, valikoituja epätotuuksia ja valita sanasi mahdollisimman haavoittavalla ja loukkaavalla tavalla. Sen voi tehdä kaukana lukijasta ja kohteesta, kätevästi omalla kännykällä tai tietokoneella, omalla sohvalla. Vältyt kohtaamasta häntä, jota olet päättänyt loukata etkä näe sitä, millaisia tunteita saat aikaan. Mutta kuulkaa, facebookillakin on kasvot. Nimien ja profiilien takana on ihan oikea ihminen, joka lukee, näkee ja tuntee tunteita.

Toimintaa ja päätöksiä saa ja pitää voida arvostella, mutta vaatikaa sääntöjen noudattamista itseltä ja muilta.

Toki joukossamme on myös niitä jotka eivät säännöistä piittaa, mutta lopulta heidät tiputetaan pelaavan joukkueen kokoonpanosta.

Rikollisten plussakorttipäivät

Ketä lyhyet vankeusrangaistukset auttavat? 

Meillä Suomessa rikoslain mukaan rangaistusta mitattaessa sovelletaan ns. paljousalennusta: mitä enemmän teet rikoksia, sitä vähemmän saat yhteistä rangaistusta. 

Jos vastaaja tuomitaan vaikkapa kolmesta tekovälineellä tehdystä pahoinpitelystä, hänelle ei tuomita kolminkertaista rangaistusta vaan yhteinen vankeus mitataan ”Ota kolme maksa kaksi” –periaatteella. Ankarimpaan yksittäiseen tekoon lisätään noin kolmannes muista rangaistuksista eli mitä enemmän rikoksia, sitä enemmän alennusta. Esimerkiksi: jos henkilö A saisi yhdestä tekovälineellä tehdystä pahoinpitelystä noin vuoden vankeutta, kolmesta samanlaisesta mukiloinnista ei tulekaan kolmea vuotta vaan noin puolet tuosta. 

Sen lisäksi, että tekijät saavat hyvitystä useammasta rikoksesta, myöskään vankilassa ei tarvitse turhan pitkään oleskella. Ensikertalainen suorittaa vain puolet saamastaan vankeudesta ja alle 21-vuotias pääsee kolmasosalla. Hupaisinta on ollut se, että ensikertalaiseksi katsotaan, jos vankilassa ei ole ollut huikeaan 3 vuoteen! Ja tämä ensikertalaisuus tulee riippumatta siitä, kuinka monta kertaa siellä aiemmin on istunut. Nyt tuo aika nostetaan viiteen vuoteen. Rikosten uusijoille istuttavaa kertyy 2/3 ja nuorelle rötöstelijälle puolet rangaistuksesta. 

Eli jos saa vaikkapa 1,5 vuotta kolmesta pahoinpitelystä, eikä ole ollut 3 vuoteen vankilassa, tekijä katsotaan ensikertalaiseksi ja istuttavaa kertyy huikeat 9 kuukautta. 

Eikä siinä kaikki. Valvottu koevapaus mahdollistaa, että vanki vapautetaan 6 kk ennen ehdonalaiseen vapauttamista ns. koevapauteen. Sen voi suorittaa valvontalaitteiden avulla vaikkapa kotona. Joten karkeasti sanottuna vastaaja suorittaa vankeudessa kolmesta pahoinpitelystään 3 kuukautta, jonka jälkeen tuomio jatkuu koevapautena kotona. On mahdollista, että 6 kk pituinen vankeustuomio suoritetaan paperitöiden jälkeen suoraan koevapaudessa. 

Loppuosa saadusta rangaistuksesta ollaankin sitten ehdonlaisessa, jona aikana ei mielellään saisi tehdä rikoksia. Mutta jos tekee, jäännösrangaistusta ei välttämättä tarvitse laittaa täytäntöön. 

Sen lisäksi, että Suomessa sekä rangaistukset että oikeuskäytäntö ovat varsin lieviä, se ei ole kuin puolet totuudesta. Rangaistusten suorittaminen on tehty niin vastaajaystävälliseksi, että kansalaisten usko tehokkaaseen oikeusjärjestelmään horjuu. 

Tuntuu myös, että asianomistajien oikeudet ja asema välillä unohtuvat.

Mutta mietitäämpä vaikka ylinopeussakkoa: missäs meillä on ensikertalaisuushuojennus siinä kohtaa, kun ajat rauhallisella, suoralla tieosuudella peltipoliisiin suhteellisen lievää ylinopeutta? Todennäköisesti saat siitä suuremmat sakot, kuin jos olisit pahoinpidellyt jonkun kioskijonossa. Ja ainoat, joilta tämän sakon saa todella perittyä, ovat työssäkäyvät. Taparikollisilta ei sakkoja saada perittyä, niitä kun ei voi muuntaa vankeudeksi. Onneksi muutosta on luvassa..

Henkirikosten elinkautinen ei myöskään ole ”elinkautinen”. Kahdesta murhasta pääsee vapaaksi 14 vuoden tienoilla, kuten hovioikeus linjasi erään paloittelijan kohdalla.

90 % vankilaan menevistä on päihdeongelmaisia. Kaikista vangeista 90 % on miehiä. Päärikoksena on yleisimmin väkivaltarikos (noin 40 %), toiseksi yleisimmin huumausainerikos (20 %) ja sen jälkeen omaisuusrikos (16 %). 

Mutta erikoisin luku tulee siinä, että kaikista näistä vangeista jopa 40 % suorittaa vankeusrangaistustaan alle 3 kuukautta. Siis kolme! Kun vankila tarjoaa ensin pakollisen katkon päihteidenkäyttöön, terveystarkastukset ja koulutus- tai työmahdollisuuksien sekä kuntoutustarpeen kartoituksen, on itsestään selvää, etteivät 3 kk mittaiset rangaistukset riitä kuntouttamaan vankeja takaisin yhteiskuntaan. Hyvä työ saadaan juuri ja juuri alkuun. 

Haluan kysyä, ketä lyhyet vankeusrangaistukset lopulta palvelevat? Eivät ainakaan niitä vankeja, jotka tarvitsevat monenlaista tukea ja jotka haluaisivat saada elämänsä raiteilleen ja hankkia vaikkapa ammattitutkinnon. Lyhyet rangaistukset eivät palvele myöskään uhreja, joiden kotiin on murtauduttu tai jotka ovat joutuneet väkivallan kohteeksi. Suomen valtiokaan ei voita tässä, sillä samat ongelmat jatkuvat siviilissä. Tehottomaksi osoittautunut vankilakeikka ja edelleen korkea uusimisriski ovat kalleinta mahdollista täytäntöönpanoa yhteiskunnalle.

Oikeusministeriö on käynnistänyt useita rangaistusten kiristämiseen tähtääviä toimenpiteitä, jotka ovat hyvää alkua. Rangaistuksen mittaamisen lisäksi haluaisin nyt pohtia myös täytäntöönpanon osuutta rangaistusjärjestelmämme uskottavuuteen ja tehokkuuteen. 

Politiikan hiekkalaatikolla

Muistan vielä ajan, jolloin seurailin kuntapolitiikkaa lähinnä lehtien otsikoiden kautta ja täyttelin vaalikoneita äänestäjänä. Kaksi vuotta myöhemmin voin kertoa, että politiikka on erikoinen temmellyskenttä. Minulla tulee mieleen se leikkipuiston hiekkalaatikko, jossa useammat lapset yrittävät leikkiä yhtä aikaa. Muutamat leikkivät aivan sopuisasti, jakavat lelut ja rakentavat hiekkakakkuja. Sitten tulee se kiusanhenki, joka vie muilta tavarat käsistä. Yksi kiukuttelee hiekkalaatikon laidalla ja uhkaa kertoa äidille. Yksi on luikkinut jo kauan sitten karkuun ja seurailee aidanraosta. Sitten on vielä se, jolla on kengät väärinpäin jalassa ja joka haluaisi mukaan pelaamaan, mutta ei oikein ymmärrä sääntöjä.

Politiikka ja yhteisten asioiden hoitaminen paljastavat ihmisestä monenlaisia piirteitä. Se sopii erinomaisesti niille, jotka kaipaavat huomiota, valtaa ja nimikkeitä, mutta asiantuntemusta löytyy hyvin vähän. Kun omat ansiot eivät riitä, aina voi varastaa toiselta idean tai jopa kirjoitukset. Politiikassa kaivattaisiin enemmän niitä, jotka kykenevät leikkimään yhdessä siellä politiikan hiekkalaatikolla. Erityisen huonosti politiikka sopii sellaisille, jotka laskeskelevat pelkästään omia ääniään ja jotka tekevät mitä vain, jotta se kaduntallaaja äänestäisi seuraavissakin vaaleissa. 

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Monet saattavat ihmetellä, mitä nyt tapahtuu. Miksi ministerit vaihtuvat juuri kun opin muistamaan sen yhdenkin ministerin nimen? Ja ketä tässä pitäisi äänestää, jos haluaa että lentokoneet lentävät vielä ensi talvenakin ja ettei autoa haettaisi pihasta pois. Työpaikkakin olisi kiva pitää ja lihakeittoa syödä ainakin edes silloin tällöin. Pitääkö pihvejä ostaa varalta pakkaseen ja paistella niitä öisin, jolloin kukaan ei pääse syyttämään maapallon tuhoamisesta? Mites tuon koiran saa kasvissyöjäksi?

Olen vasta vähän aikaa sitten tullut mukaan politiikkaan, joten näen asiat usein vielä hiekkalaatikon ulkopuolelta. Hallituskauden jälkeen usein oppositiopuolueet nousevat valtaan. Jos esimerkiksi kokoomus on ollut hallituksessa, yleensä taloudenpito on tiukempaa, työllisyyttä ja yrittäjyyttä edistetään ja työttömiä patistetaan työnhakuun. Se ei miellytä kaikkia, koska ketään ei saa käskeä. Oppositio aloittaa jokaisen päivän möykkäämällä siitä, kuinka hallitus unohtaa pienituloiset. Hallitus vastaa, että ilman työtä kaikki olisivat tuella eläviä ja pienituloisia, paitsi että kuka ne tuet sitten maksaa? Keskustan avulla maaseutua herätellään henkiin ja puukauppaa edistetään, mistä vasemmistoryhmät hurjistuvat.

Tiukka talouskuri kismittää ja seuraavissa vaaleissa vallan kahvaan äänestetäänkin ahkerasti lupauksia tehneet demarit. Demarit nappaavat mukaansa sydänystävänsä vasemmistoliiton sekä jonkun kolmannen, jolle sopii kaikki. Seuraavan hallituskauden aikana ay-liikkeet pääsevät kaikkiin neuvottelupöytiin, pienyrittäjät katoavat yhteiskunnasta, maahanmuuttosäännöksiä löysätään ja verotusta kiristetään. Asuntotuki kulkeutuu pienituloisten vuokralaisten kautta vuokrayhtiö Kojamolle, joka saa 90 miljoonaa verovapaina osinkoina ay-liikkeille, jotka palauttavat sen vaalitukena SDP:lle. Perustulosta tehdään niin hyvä, ettei töihin kannata mennä. Loppukausi kuluu valittaessa siitä, miten se on niin epäreilua, kun työssäkäyvillä on enemmän rahaa kuin työttömillä.

Noh, neljän vuoden kuluttua vetovastuu taas vaihtuu. Talouskuri palautetaan ja nurina alkaa.

Oman arvioni mukaan meillä on todella lyhyt muisti. Otsikoista syntyvät mielikuvat jäävät elämään mieliimme, eikä kukaan tunnu muistavan muutaman vuoden takaisia asioita. Se ei ole mikään ihme, elämmehän informaatiotulvassa ja paljon asioita tapahtuu koko ajan. Minäkään en esimerkiksi muista viime vuosien euroviisuesiintyjiämme enkä ole enää varma siitäkään, miten Suomi sijoittui jääkiekon MM-kisoissa. Muistatko sinä? Ja näitä kuitenkin monet seuraavat, ehkä jopa tarkemmin kuin päivän politiikkaa.

Pari esimerkkiä: Hallituskaudella 2011 -2015 opetusministereinä toimivat SDP:n Jukka Gustafsson ja Krista Kiuru. Demariministerit leikkasivat koulutuksesta yli 800 miljoonaa (8,4 %), ja isompiinkin leikkaukseen oli valmiutta. Nämä ”saavutukset” ovat jostain syystä jääneet hieman vähemmälle huomiolle. Toisena esimerkkinä mieleeni on jäänyt aiemmin oikeusministerinämmekin toimineen RKP:n Anna-Maja Henrikssonin jättämä lakialoite, jossa ehdotettiin sukupuolen lisäämistä rangaistuksen koventamisperusteisiin. Ilmeisesti kysymys oli miessukupuolesta. Edellinen oikeusministerimme Jari Lindström kommentoi v. 2016, että vankeustuomioita tulee välttää, koska vankeusvuoden hinta on niin kova. Samalla logiikalla eihän meidän kannattaisi ylläpitää poliisiakaan, tai oikeuslaitosta!

Mitäs nyt? Kevät koittaa, vaalit tulevat ja menevät. Uusi eduskunta aloittaa työnsä ja mikään ei muutu. Vai muuttuuko? Monet pohtivat, äänestävätkö puoluetta vai ihmistä. Hyvä kysymys! Moni pelkää, että puolueen tiukka linja ja ryhmäkuri vaikuttavat liikaa hyvänkin edustajan mielipiteisiin. Varmasti niinkin, mutta kyllä asiantunteva ja toimelias henkilö osaa perustella asiat siten, että se naapurin Seppokin voi sen ymmärtää. Eikä siitä puolueesta ole paljoakaan apua, jos edustaja itse on asioista pihalla kuin lintulauta.

Sellaisen erikoisen ilmiön olen havainnut viime aikoina, että joillakin on syntynyt kova tarve kopioida toisten kirjoituksia ja julkaisuja. Toisaalta onhan se mukava huomata, että minunkin kotisivut ovat eräitä kiinnostaneet! Ja onhan se toki kätevää, että jos asiantuntijuus tai elämänkokemukset eivät tunnu itsellä riittävän, niin niitähän voi aina lainata kaverilta.

En koe olevani poliitikko, olen ennemminkin asioiden hoitaja. Ehkä olen ennemmin se hiekkalaatikon vieressä, kädet lanteilla seisova tapaus, joka vahtii, ettei kukaan vie leluja toisten kädestä. Tarvittaessa muistutan myös niistä pelisäännöistä.

Ja onneksi meillä on sääntökirja.

"Ostetaanko leipää vai koulukirjoja", äiti kysyi

Vietin lapsuuteni lypsytilalla lehmien ja peltojen keskellä. Rahaa oli todella vähän, ruokavalio koostui maatilalla kasvatetuista tuotteista sekä maitoautolta haetusta Edam –pallojuustosta. Mutta toisaalta vanhempani opettivat meille säästäväisyyttä. Olin ahkera ja positiivinen, ja opin arvostamaan asioita, jotka olivat monille itsestäänselviä. Nämä opit ovat kantaneet aikuisikään saakka. 

Vanhempani tekivät elämäntyönsä maatalousyrittäjinä ja pienviljelijöinä, ihan kuten heidänkin vanhempansa.  Itselläni oli toisenlaiset suunnitelmat: haaveilin yliopisto-opinnoista ja harrastuksista. Jo 6-vuotiaana Poliisi-TV oli lempiohjelmani ja laadin pikkusisarelleni kaikenlaisia sopimusasiakirjoja ja maksusuunnitelmia. Sisko ei alkavista juristinpiirteistäni pahemmin piitannut. Eikä piitannut koululeikeistänikään, koska halusin aina olla se opettaja.

Sain elämäni ensimmäiset kaupasta ostetut kouluvaatteet 6. luokalla, jääkaapista löytyi lähinnä tarjoustuotteita ja koulun laskettelureissulle osallistuin farkuissa koska en omistanut ulkoiluvaatteita. 

Mutta minäpä olen oppinut selviytymään ja pärjäämään itse. Yläaste- ja lukioaikana minulla ei ollut ketään, keneltä olisin voinut kysyä neuvoa tai saada apua opiskelussa. Kesätyörahoilla ostin koulutarvikkeita ja vaatteita. Yhdet lukiokurssin kirjat maksoivat saman verran, kuin perheellämme oli kuukaudessa ruokaan rahaa, mutta kirjoitin ylioppilaaksi. Niin teki siskokin. 

Vaikka lähtökohdat olivat kaikkea muuta kuin kannustavat ja helpot, olin päättänyt seurata sydäntäni ja unelmiani. Luin oikeustieteellisen valintakoekirjoja, jotka oli ostettu sedältäni lainatuilla rahoilla. Ensimmäisestä opiskeluaikaisesta kuukausipalkastani maksoin isälleni hammaslääkärikäynnin, johon hänellä itsellään ei ollut koskaan varaa.

Nyt on minun vuoroni auttaa. En ole unohtanut juuriani. 

Kaikilla nuorilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia panostaa lukio-opintoihin: osa nuorista joutuu käymään koulun ohessa töissä. On myös nuoria, joiden oppimista hidastaa sairaus. Kun jatko-opintopaikatkin ovat yhä enemmän arvosanoihin pohjautuvia, lukioikäiselle on nyt kasautumassa kovasti vastuuta. Syrjäytymisen ehkäisemisessä yksi tärkeimpiä asioita on varmistaa, että koulut eivät jäisi kesken vaan nuoret jatkaisivat opintojaan peruskoulun jälkeen. Jotta vähävaraisuus ei polveutuisi, maksuttomalla 2. asteen koulutuksella vahvistaisimme vähävaraisten perheiden nuorten asemaa. 

Kansalaisaloite maksuttomasta 2. asteen koulutuksesta hylättiin.

Sivistysvaliokunta hylkäsi kansalaisaloitteen toisen asteen koulutuksen maksuttomuudesta. Syynä oli tekninen muotoseikka: valiokunnan mukaan aloite oli osoitettu osittain väärälle taholle, eli eduskunnalle hallituksen sijaan. Väite tuntuu oudolta. Ensinnäkin asiaa säätelevät lait, perustuslaki sekä kansalaisaloitelaki, sisältävät kummatkin säännökset, joissa puhutaan aloitteen tekemisestä eduskunnalle. Kansalaisaloite voi sisältää joko lakiehdotuksen tai ehdotuksen lainvalmisteluun ryhtymisestä, ja tässä tapauksessa kyse oli nimenomaan jälkimmäisestä; ehdotuksesta lainvalmisteluun ryhtymisestä. Valiokunta olisi kenties voinut myös omassa lausumassa velvoittaa valtioneuvostoa ryhtymään toimenpiteisiin aloitteen sisällön mukaisesti.

Haluan kehittää kansalaisaloitejärjestelmää, jotta aloitteet eivät enää kaatuisi muotoseikkoihin ja jotta ne saisivat sen arvon ja merkityksen, mikä niille on tarkoitettukin: ne ovat väline kansalaisten äänen saamiseksi kuuluviin. Voimassaolevan lain mukaan vireillä olevat kansalaisaloitteet raukeavat eduskunnan vaihtuessa. Onko tämä järkevää, sillä kansalaisten kokemat epäkohdat tai lainsäädännön muutostarpeet eivät poistu eduskunnan vaihtumisen myötä?

Lakien säätäminen vaatii erityistä asiantuntemusta ja vaativaa valmistelutyötä, joten laintasoisen esityksen vaatiminen aloitteen tekijöiltä on epärealistista. Ehkä lakiin on syytä kirjata, minkälaisia jatkotoimenpiteitä aloitteilla voi saada aikaan.

”Kaatuu kuin kansalaisaloite”, siinäpä uusi sananparsi.

Kun on katsonut pahuutta silmiin tietää, miksi rangaistuksia kannattaa koventaa

(artikkeli Lapin Kansassa 01/2019)

Kun on katsonut pahuutta silmiin tietää, miksi rangaistuksia kannattaa koventaa

Miten murhia ja jengirikollisuutta nähnyt juristi kokee nykyisen rangaistuskäytännön?

”Avasin rikostutkijan kanssa kerrostaloasunnon oven. Asunto vaikutti siistiltä, mutta verijäljet lattiassa ja seinissä paljastivat, että kyse ei ollut mistä tahansa asunnosta. Olin saapunut syyttäjänä rikospaikalle, jonka asukas oli pahoinpidelty törkeästi ryöstötarkoituksessa. ”Nämä roiskeet ovat todennäköisesti tulleet, kun lyönti on suunnattu ylhäältä alaspäin”, tutkija selostaa samalla, kun osoittaa minulle seinän alaosaa. Tarkastelin lattiassa olleita jälkiä, jotka kuvattiin ja jotka lopulta oikeudenkäynnissä osoittivat uhrin olleen maassa. Toimin kyseisessä jutussa syyttäjänä, jossa kaksi vastaajaa sai 3,5 vuoden vankeusrangaistukset. Molemmat suorittivat ensikertalaisina siitä puolet.

”Kun palasin poliisilaitokselle, tutkinnanjohtaja huikkasi, että telekuuntelut olivat valmiina. Seuraavat 2 päivää kävin läpi satoja puheluja laajaan Subutex –kauppaan liittyen. ”Ovatko tolppatiedot jo valmiina?” kysyin tutkinnanjohtajalta, johon hän nyökkäsi. Tarkoitin kysymykselläni puhelimen paikannustietoja, jotka tukivat epäilystä siitä, että olemme nyt tutkimassa yli 2000 Subutex –tabletin levitysjuttua.” Näin muistelee Sanna Luoma, 36 –vuotias varatuomari ja kokoomuksen ryhmäpuheenjohtaja.

Sanna Luoma on toiminut syyttäjänä ja asianajajana, kunnes siirtyi oikeustieteen opettajan tehtäviin. ”Välillä etenkin väkivalta- ja omaisuusrikosten tuomioiden lyhyys ja toistuvat ehdolliset rangaistukset turhauttivat. Tuomarit tekevät vain työtään ja yksittäisissä jutuissa annettava tuomio on oltava myös oikeuskäytännön mukainen. Yksittäinen tuomari ei voi alkaa koventelemaan tuomioita, vaan pituuteen ja ankaruuteen vaikutetaan muilla keinoilla” Luoma kertoo.

Myös oikeuslaitos tarvitsee lisäresursseja

Nykyisillä henkilöstömäärillä syyttäjillä tai tuomareilla on aivan liian suuret juttumäärät, jonka vuoksi käsittelyajat ovat pitkiä ja työtehtävät kasaantuvat illoille ja viikonlopuille. Lisäkouluttautumiseen tai poikkeuksellisen jutun perusteelliseen perehtymiseen ei jää aikaa. ”Jos päivisin perehdyit juttuihin, kirjoitit sitten tuomioita tai haastehakemuksia illat ja viikonloput”, Luoma muistelee.

Sanna Luoma on todella iloinen ja helpottunut viime päivien keskusteluista, joissa on ollut vahvasti esillä sekä poliisien vähäinen määrä, että seksuaalirikosten rangaistusten pituus. ”Ihan mahtava juttu, että Lappi sai lisävirkoja ja että poliisien määrää on päätetty nostaa valtakunnallisestikin! Nyt mennään jo äärirajoilla. Määrät pitää ehdottomasti vakinaistaa, se onkin seuraava tavoitteeni.” Sanna Luoman eduskuntavaalien yhtenä teemana ovatkin turvallisuus, poliisien ja oikeuslaitoksen resurssit sekä rangaistusten koventaminen.

”Pelkästään poliisien resurssien lisääminen ei vielä riitä, vaan myös syyttäjälaitokselle sekä tuomioistuimille on pikaisesti osoitettava lisämäärärahaa. Niiden määrärahat ovat valtion budjetissa aivan marginaalisia,” Luoma painottaa. ”Suomi on oikeusvaltio, jossa turvallisuus, tehokas oikeuslaitos ja oikeudenmukaisuus ovat maailman parasta. Poliisia, oikeuslaitosta ja myös rikosseuraamuslaitosta on tuettava, jotta pystymme takaamaan tehokkaat rikostutkinnat, nopeat rikosprosessit sekä oikeudenmukaiset oikeudenkäynnit seuraamuksineen. Nyt nämä arvot eivät enää toteudu, sillä yhä suurempia määriä rikosilmoituksia joudutaan jättämään tutkimatta, tutkinta-ajat ja syyteharkinnat venyvät, ja käräjäoikeudessa on ruuhkaa. Kaikki tämä vaikuttaa myös oikeudenkäynnissä esitettävään todisteluun: kun peruspahoinpitelystä on kulunut 2 vuotta, kuka muistaa käräjillä enää mitään?

Pitäisikö rangaistuksia koventaa?

Puolustuskyvyttömiin, kuten lapsiin, kohdistuneet rikokset osoittavat Luoman mielestä erityisen suurta moitittavuutta, jonka pitää näkyä myös seuraamuksessa. ”Samoin elinkautiseen vankeusrangaistukseen tuomittu henkilö tulisi voida pitää rangaistuslaitoksessa paljon nykyistä kauemmin. Onko jokaikinen pakko vapauttaa joskus? Kaikkia kun ei voida parantaa, sellaisen vapauttamisen hintana voi olla jonkun toisen hengen menetys. Se ei ole oikein. Rikosseuraamuslaitoksen lausunnon tulisi olla elinkautisvankien vapauttamisharkinnassa se ensisijainen asiakirja,” Luoma tiivistää.

”Yhtä lailla myös väkivaltarikoksista kuin omaisuusrikoksistakin saatavat rangaistukset ovat lieviä. Meillä on hyvät rangaistusasteikot ja mahdollisuus tuomita ankarampiakin rangaistuksia. Rikoslaki ja oikeuskäytäntö lähtee nyt siitä, että mitä useammasta rikoksesta tuomitaan, sitä enemmän saat alennusta. Viime vuosikymmenten tavoite on ollut pitää väki pois vankiloista, hinnalla millä hyvänsä”, Luoma pohtii.

Sanna Luoma tietää mistä puhuu. Hän on tehnyt tutkimusta vankeusrangaistuksista ja haastatellut useissa vankiloissa lukuisia vankeja, jopa Suomen tunnetuimpiin lukeutuvia. ”Lähes poikkeuksetta niin vangit kuin vankeinhoitolaitoksen henkilökuntakin totesivat, että tuomitut vankeusrangaistukset aivan ovat liian lyhyitä! Kun suurimmalla osalla vangeista on päihdetaustaa, elämänhallinta olematonta, monella ei ole koulutusta tai työkokemusta eikä terveyskään ole huippuluokkaa, nämä kaikki asiat on mahdollista saada vankeusaikana kuntoon. Ikävä kyllä muutaman kuukauden vankeuden aikana ei päästä kuin alkuun ja hyvä työ menee hukkaan. Jopa monet vangit kokivat itsekin, että pidempi vankeusaika auttaisi heitä, jotta kuntoutukset saadaan loppuun ja ehtisi aloittaa vaikkapa opiskelut,” Luoma toteaa.

Mikä on mieleenpainuvin juttu mitä olet hoitanut?

Tuhansien juttujen joukosta on vaikea valita mieleenpainuvista, mutta muutaman jutun Luoma muistaa erityisen hyvin. ”Kun eräs Husky –safariyritys meni konkurssiin 2009, jouduin nopeasti etsimään sadalle Huskylle kodit. Se oli aika erilainen konkurssipesä hoitaa ja sai laajasti julkisuutta. Muistan varmasti myös jokaisen murhajutun, jossa olen ollut mukana. Erityisen mieleenpainuvaa ja silmiäavaavaa on ollut perehtyä ns. jengijuttuihin ja järjestäytyneiden rikollisryhmien toimintatapoihin. Niitä koskevissa oikeudenkäynneissä voi sanoa tuijottaneensa pahuutta silmiin. Silloin tiedät varsin hyvin, miksi meillä on oltava tehokas ja erittäin asiantunteva poliisiorganisaatio, koulutettu syyttäjälaitos sekä riittävästi tuomareita, joilla kaikilla tulee olla mahdollisuus hoitaa työnsä hyvin ja perehtyä riittävästi vaikeisiinkin juttuihin.”

Sanna Luoma on varatuomari, poliisin neuvottelukunnan puheenjohtaja, Kokoomuksen ryhmäpuheenjohtaja sekä eduskuntavaaliehdokas

Mistä te tiedätte, että kaivoslaki on huono?

Mistä te tiedätte, että kaivoslaki on huono?

Tarkennan heti alkuun: en henkilökohtaisesti kannata yhdenkään kaivosluvan tai ympäristöluvan myöntämistä, mikäli kaivoksen toiminta veisi elintilaa muilta elinkeinoilta (matkailulta tai porotaloudelta) tai jonka lupahakemuksissa on epäselvyyttä. Lappi tarvitsee kaikkia elinkeinojaan. Mutta mikäli te vaaditte jonkin lain muuttamista sillä perusteella, että laki on huono, edellytän edes jonkinlaista lainsoveltamisen sekä oikeuskäytännön tuntemista.

Kaivoslaki on herättänyt viime päivinä paljon keskustelua: alkuun monet ryntäsivät etujoukoissa vaatimaan kaivoslain muuttamista ja ulkomaisten yhtiöiden ryöstöretkien pysäyttämistä. Taustalla vaikutti uutisointi Dragon Mining Oy:n kommenteista. Tarkoitus on saattanut olla aivan hyvä ja jopa kannatettava: Kaivosyhtiöt eivät saisi viedä puoli-ilmaiseksi luonnonvarojamme eikä jättää valtiota maksumieheksi. Sen sijaan äänekkäät kaivoslain muuttamisvaatimukset ovat saaneet minut hymyilemään. Jos ei tunne lain sisältöä eikä sen soveltamiskäytäntöä, eikä kykene perustelemaan, mikä pykälä on huonosti muotoiltu, on turha rummuttaa, että kaivolakia pitää muuttaa. Teillä taitaa nyt mennä lait sekaisin!

Tai sitten muut syyt ajavat asiantuntemuksen ohi.

Tällä hetkellä voimassa oleva v. 2011 kaivoslaki toi lukuisia muutoksia vanhaan kaivoslakiin verrattuna: ympäristöharkintaa kaivoslupien myöntämisessä on lisätty, kunnan vaikuttamismahdollisuuksia ja kuulemismenettelyjä on lisätty, saamelaisten oikeuksia alkuperäiskansana ja poronhoidon asemaa on vahvistettu. Näin esimerkkinä mainitakseni.

Uutta kaivoslakia ei ole vielä käytännössä testattu, sillä yhtäkään kaivoslupaa ei ole vielä uuden lain voimassaolon aikana myönnetty. Mistä te siis tiedätte, että kaivoslaki on huono? Mikä kohta kaivoslaissa antaa ulkomaalaisille yhtiölle mahdollisuuden ryöstää luonnonvaramme?

Tällä hetkellä toimiviin kaivoksiin sovelletaan osittain vanhaa lakia, koska luvat on myönnetty vanhan lain aikaan.

Pienenä vinkkinä, että pelkällä kaivoslailla ei tee mitään, vaan siihen rinnalle tarvitaan tehokkaat lupa- ja valvontaprosessit. Kaivoskeskustelussa näyttää menevän sekaisin uusi ja vanha kaivoslaki sekä ympäristö- ja vesilain vaatimukset. Ympäristölupa on se, jossa asetetaan tarkemmat kriteerit toiminnalle ja siihen sovelletaan ympäristösuojelulakia. Ympäristälupa- ja YVA-menettely ovat kelvollisia työkaluja, kunhan resurssit ovat riittävät. Sekä ympäristölupa että kaivoslupa on mahdollista myös peruuttaa. Esimerkiksi Belvedere Mining menetti uuden kaivoslain aikana lupansa, koska ei pystynyt asettamaan vaadittua vakuutta toiminnalleen.

Lisäksi kannattaa huomioida, että malminetsintä ja varsinainen kaivostoiminta ovat eri asioita.

Se mitä itse suositan, olisi huomion kiinnittäminen lupa- ja valvontaviranomaisiin. Lupa-asioiden käsittely sekä niiden valvonta eivät voi olla vain yhden nimetyn viranomaisen vastuulla, vaan niihin on varattava riittävästi asiantuntevia resursseja. Valvonnan on oltava aktiivista ja epäkohtiin on voitava reagoida nopeasti ja tehokkaasti. Lupien täytyy olla oikeasti muutettavissa, mikäli tilanne ja olosuhteet muuttuvat. Myös mahdollista konkurssia varten haluaisin pohtia tarkemmin, missä järjestyksessä katetaan velkojien saatavia ja ympäristönsuojelukuluja.

Kaikki sai alkunsa ulkomaisen kaivosyhtiön Dragon Miningin kommentista, jossa he kertoivat ehtivänsä tyhjentää kaivoksen ennen suomalaisten lupaviranomaisten toimenpiteitä. On sama asia, mikäli 18-vuotta täyttänyt, autokouluun menevä nuori rehvastelisi sillä, miten helposti Suomessa saa ajokortin jonka jälkeen voi kaahailla maanteillä miten lystää ilman että poliisit ehtivät tehdä mitään. Vaikka joku nuori näin toimisikin, onko perusteltua vaatia kaikkien ajo-oikeuksien lakkauttamista sekä ajokorttilain välitöntä muuttamista? Auttaisiko kenties joku muu toimenpide?