Muistan vielä ajan, jolloin seurailin kuntapolitiikkaa
lähinnä lehtien otsikoiden kautta ja täyttelin vaalikoneita äänestäjänä. Kaksi
vuotta myöhemmin voin kertoa, että politiikka on erikoinen temmellyskenttä.
Minulla tulee mieleen se leikkipuiston hiekkalaatikko, jossa useammat lapset
yrittävät leikkiä yhtä aikaa. Muutamat leikkivät aivan sopuisasti, jakavat
lelut ja rakentavat hiekkakakkuja. Sitten tulee se kiusanhenki, joka vie muilta
tavarat käsistä. Yksi kiukuttelee hiekkalaatikon laidalla ja uhkaa kertoa äidille. Yksi on luikkinut jo kauan sitten karkuun ja seurailee
aidanraosta. Sitten on vielä se, jolla on kengät väärinpäin jalassa ja joka
haluaisi mukaan pelaamaan, mutta ei oikein ymmärrä sääntöjä.
Politiikka ja yhteisten asioiden hoitaminen paljastavat ihmisestä
monenlaisia piirteitä. Se sopii erinomaisesti niille, jotka kaipaavat huomiota,
valtaa ja nimikkeitä, mutta asiantuntemusta löytyy hyvin vähän. Kun omat ansiot
eivät riitä, aina voi varastaa toiselta idean tai jopa kirjoitukset. Politiikassa
kaivattaisiin enemmän niitä, jotka kykenevät leikkimään yhdessä siellä politiikan
hiekkalaatikolla. Erityisen huonosti politiikka sopii sellaisille, jotka laskeskelevat
pelkästään omia ääniään ja jotka tekevät mitä vain, jotta se kaduntallaaja äänestäisi
seuraavissakin vaaleissa.
Elämme mielenkiintoisia aikoja. Monet saattavat ihmetellä,
mitä nyt tapahtuu. Miksi ministerit vaihtuvat juuri kun opin muistamaan sen
yhdenkin ministerin nimen? Ja ketä tässä pitäisi äänestää, jos haluaa että
lentokoneet lentävät vielä ensi talvenakin ja ettei autoa haettaisi pihasta pois.
Työpaikkakin olisi kiva pitää ja lihakeittoa syödä ainakin edes silloin
tällöin. Pitääkö pihvejä ostaa varalta pakkaseen ja paistella niitä öisin,
jolloin kukaan ei pääse syyttämään maapallon tuhoamisesta? Mites tuon koiran
saa kasvissyöjäksi?
Olen vasta vähän aikaa sitten tullut mukaan politiikkaan,
joten näen asiat usein vielä hiekkalaatikon ulkopuolelta. Hallituskauden jälkeen
usein oppositiopuolueet nousevat valtaan. Jos esimerkiksi kokoomus on ollut
hallituksessa, yleensä taloudenpito on tiukempaa, työllisyyttä ja yrittäjyyttä
edistetään ja työttömiä patistetaan työnhakuun. Se ei miellytä kaikkia, koska
ketään ei saa käskeä. Oppositio aloittaa jokaisen päivän möykkäämällä siitä,
kuinka hallitus unohtaa pienituloiset. Hallitus vastaa, että ilman työtä kaikki
olisivat tuella eläviä ja pienituloisia, paitsi että kuka ne tuet sitten
maksaa? Keskustan avulla maaseutua herätellään henkiin ja puukauppaa
edistetään, mistä vasemmistoryhmät hurjistuvat.
Tiukka talouskuri kismittää ja seuraavissa vaaleissa vallan
kahvaan äänestetäänkin ahkerasti lupauksia tehneet demarit. Demarit nappaavat
mukaansa sydänystävänsä vasemmistoliiton sekä jonkun kolmannen, jolle sopii
kaikki. Seuraavan hallituskauden aikana ay-liikkeet pääsevät kaikkiin
neuvottelupöytiin, pienyrittäjät katoavat yhteiskunnasta, maahanmuuttosäännöksiä
löysätään ja verotusta kiristetään. Asuntotuki kulkeutuu pienituloisten vuokralaisten
kautta vuokrayhtiö Kojamolle, joka saa 90 miljoonaa verovapaina osinkoina ay-liikkeille,
jotka palauttavat sen vaalitukena SDP:lle. Perustulosta tehdään niin hyvä,
ettei töihin kannata mennä. Loppukausi kuluu valittaessa siitä, miten se on
niin epäreilua, kun työssäkäyvillä on enemmän rahaa kuin työttömillä.
Noh, neljän vuoden kuluttua vetovastuu taas vaihtuu. Talouskuri
palautetaan ja nurina alkaa.
Oman arvioni mukaan meillä on todella lyhyt muisti. Otsikoista
syntyvät mielikuvat jäävät elämään mieliimme, eikä kukaan tunnu muistavan
muutaman vuoden takaisia asioita. Se ei ole mikään ihme, elämmehän
informaatiotulvassa ja paljon asioita tapahtuu koko ajan. Minäkään en esimerkiksi
muista viime vuosien euroviisuesiintyjiämme enkä ole enää varma siitäkään,
miten Suomi sijoittui jääkiekon MM-kisoissa. Muistatko sinä? Ja näitä kuitenkin
monet seuraavat, ehkä jopa tarkemmin kuin päivän politiikkaa.
Pari esimerkkiä: Hallituskaudella 2011 -2015
opetusministereinä toimivat SDP:n Jukka Gustafsson ja Krista Kiuru.
Demariministerit leikkasivat koulutuksesta yli 800 miljoonaa (8,4 %), ja isompiinkin leikkaukseen oli valmiutta. Nämä ”saavutukset”
ovat jostain syystä jääneet hieman vähemmälle huomiolle. Toisena esimerkkinä mieleeni
on jäänyt aiemmin oikeusministerinämmekin toimineen RKP:n Anna-Maja Henrikssonin jättämä
lakialoite, jossa ehdotettiin sukupuolen lisäämistä rangaistuksen
koventamisperusteisiin. Ilmeisesti kysymys oli miessukupuolesta. Edellinen oikeusministerimme Jari Lindström kommentoi v.
2016, että vankeustuomioita tulee välttää, koska vankeusvuoden hinta on niin
kova. Samalla logiikalla eihän meidän kannattaisi ylläpitää poliisiakaan, tai
oikeuslaitosta!
Mitäs nyt? Kevät koittaa, vaalit tulevat ja menevät. Uusi
eduskunta aloittaa työnsä ja mikään ei muutu. Vai muuttuuko? Monet pohtivat,
äänestävätkö puoluetta vai ihmistä. Hyvä kysymys! Moni pelkää, että puolueen
tiukka linja ja ryhmäkuri vaikuttavat liikaa hyvänkin edustajan mielipiteisiin.
Varmasti niinkin, mutta kyllä asiantunteva ja toimelias henkilö osaa perustella
asiat siten, että se naapurin Seppokin voi sen ymmärtää. Eikä siitä puolueesta
ole paljoakaan apua, jos edustaja itse on asioista pihalla kuin lintulauta.
Sellaisen erikoisen ilmiön olen havainnut viime aikoina,
että joillakin on syntynyt kova tarve kopioida toisten kirjoituksia ja
julkaisuja. Toisaalta onhan se mukava huomata, että minunkin kotisivut ovat
eräitä kiinnostaneet! Ja onhan se toki kätevää, että jos asiantuntijuus tai
elämänkokemukset eivät tunnu itsellä riittävän, niin niitähän voi aina lainata
kaverilta.
En koe olevani poliitikko, olen ennemminkin asioiden
hoitaja. Ehkä olen ennemmin se hiekkalaatikon vieressä, kädet lanteilla seisova
tapaus, joka vahtii, ettei kukaan vie leluja toisten kädestä. Tarvittaessa
muistutan myös niistä pelisäännöistä.
Ja onneksi meillä on sääntökirja.
